Mahtavana veisasi messuajien kuoro:
"Kaikki uhratkoot sinulle, elämä.
Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi…
Niillä ravitset sinä palvelijasi…
Sinä ravitset toista toisen uhrilla:
naista miehen, miestä naisen uhrilla…
Kaikki sinulle uhratkoot!"
Armain kaiku soi sulohyminänä… Elämänkirkko oli tulvillansa hää-ajan kukkasia: impeyttä… neidon hellyyttä… Armas hämyvalo oli täynnänsä tytön suudelmia… Ihaniksi perhoiksi muuttuneina lentelivät ne kaikkialla… Nautinto puhkesi jo nupustaan… Perkele lausui Oolaville:
— "Ne uhraavat… Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä…"
— "Elämä on suuri", — todisti hurmattu Oolavi.
Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot… Entistä ihanammin lauloi laulajien kuoro:
"Parhaansa neito antakoon Elämänpuulle!… Soitto nyt vaihdelkoon niin kuin valokin! Saa neito elämälle nyt jo viedä armaan sulonsa: katseensa kauniin, soleuden ruumiinsa, sielun jalouden ja kainoutensa kauniin!"
Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu… Messuavien kuoro veisasi:
"Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle!
Kaikki siitä taas otettakoon!…
Suuri on elämä, suuri ja kaunis…
Se kokoaa uhrit… Se antaa onnen…
Se kostaa… Se palkitsee…
Kaikki sitä palvelkoot!"
Jo värisivät kaikki hellät kielet… Jo lemmen punapaulat häilähtelivät… Jo neito uinaili… Se väsyi karkeloonsa… se kiehtoi… häilähteli… pakeni ja kutsui… Lemmen metsissä hymisi lemmen sävelet… Se loihti lempijät väsyksiin…