Erokyynel kun kostutti neitosen posken.
Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli synkkä, metsä eloton.
Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä kattoi aamuisin jääriite.
Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika,
Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla mailla.
Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa".
Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:
"Ma aamuin nousen varhain sinua kaipaamaan, sä maailmassa parhain. Kuin kukka nupustaan aatteeni ain' mun rinnastain puhkeevat sulle, armahain.
Ennen kun lintu kuuli, kuink' armaan ääni soi, tai aamu ruskohuuli päivälle suukon toi, niin ikävin jo miettehin ma sua, armas, odotin."
Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:
"Kun puolipäivyt kulta kirkkaana heloittaa, on poissa rauha multa, jos et sa luoksein saa. Vain luonasi, oi kultani, ma tunnen enää onneni.