Kun yöhyt illan peittää, kun aamu sarastuu — niin silmää kyynel vettää; unohtuu kaikki muu, pait yksi vain: mun armahain. Hän on mun maani, taivahain."
Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että "Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen, jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä sinne, hänen sitä edes huomaamattansa.
Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta saapui ikävä koruina.
Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:
— "Oletko väsynyt, Martva?"
— "En, äiti-kulta… Minä vain muuten mietin", — vastasi Martva reipastuneena.
Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua. Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:
— "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?"
Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana huudahti hän:
— "Tietysti sinä!… Kukas muu niin tuhma olisi!…"