— "Mitäkö se on", — alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa… Minä matkustan kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän aikaa… Jonkun kuukauden…"
Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan laulun".
— "Ihanko totta?" — hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi, jota leikillä narrataan. —
Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän reippaasti:
— "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en saa luonasi olla?"
Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:
— "En minä tiedä…"
— "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni… Sitä varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista koko ijäkseni", — tarttui Oolavi.
Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi yhtenä nauruna ja ilona:
— "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?"