— "Tietysti…"
— "Hyvin… hyvin… hyvin pitkiä?" — keskeytti uusi kysymys.
— "Tietysti hyvin… pitkiä."
— "Noin pitkiä… noin?…" (hän näytti käsillänsä). "Ja joka päivä?… Eikö niin?… Näinkö pitkiä?" — satoi yhä uusia kysymyksiä keskeyttäen Oolavin lupailut.
— "Vielä pitempiä… ja kahdesti päivässä",— lupasi Oolavi Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.
Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:
— "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" — kysyi Martva hetken kuluttua.
— "Ajattelen sinua…"
Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi jatkoi:
— "Luen kirjeitäsi… ja…"