— "Ja?" — keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi oli luetellut.
— "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita… Ehkä sitten suoritan jonkun tutkinnon… ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä isäni kanssa sopinut", — selitti Oolavi.
— "Toivotan onnea!… Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä… pitkiä… hyvin pitkiä kirjeitä!" — riemuitsi Martva.
Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:
— "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En, näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi menen kokoamaan tietoja…"
Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.
* * * * *
Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.
Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta, joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja itse tarjoutui janoisille huulille.
Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista, joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen mieltä kovin käsin kiinni…