Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut Tuukkalan koski häntä kasvattanut.
— "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" — huudahti Martva lukunsa välissä hermostuneena, mieli järkyksissä.
— "Se on hurmaavaa!… Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies laskee, kun sinä istut veneessä!" — oikaisi innostunut Oolavi.
Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa, turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon, joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.
— "Tämä on niin hurjaa!" — huudahti hän lukunsa lomassa.
— "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" — uhmaili: Oolavi.
Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.
— "Siinä on voimaa ja miestä!" — kuului Oolavin yllyttävä ääni. Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia ilmassa.
Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle. Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen armoillensa koko sielullansa… pyörtyi… huumautui ja juopui Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.
Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta, kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt, juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin, kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn pauhatessa ja aallokon ärjyessä.