Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään, että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan Oolavin, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen, puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.
Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu, kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon: se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta henkeä, sen tulisinta vaahtoa.
Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman näköisenä:
— "Ai!… Siinä on jotain demoonista!… Niin hurjaa ja kamalaa!…"
Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.
Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä, kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia, hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.
Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.
Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli hän:
— "Minä sinua odotinkin… Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla, niin ei tarvitse itseni matkustella…"
Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten: