— "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä jos niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky. Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi… Mutta onko niin? Ei tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton, absolutinen oikeus: korkein totuus…"
Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen varsinaiseen aiheeseen, jatkaen:
— "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne, joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet oikeilla, laillisilla keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä itse tekee työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee, ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen omiansa, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille… Mutta katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!"
Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen, hurskaan papin puolelle.
Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies, joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona omankäden-oikeus.
— "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," — jatkoi nuori pappi selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki on ainoa, jolle Hän on siinäkin vapauden antanut…"
Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi selitti edelleen:
— "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa ja tällä vuorella'… siis kaikkialla palvellaan Jumalaa… Ja eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa kävivät?"
— "Niin!… Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut… En ole vihannut sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", — selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto innostui:
— "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan ruoskaa… Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa kohtaan… Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa… Ja minä uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin on nytkin käypä."