— "Se on, merkillistä kyllä, totta", — yritti Oolavi, mutta Ounasto keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:
— "No siinä se nyt on!"
Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi voitostaan riemuitsemista:
— "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta sain sinut uskomaan… Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana poikanani ja olen ahertanut… ihan ahertanut olen saadakseni sinut kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä… Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle… Sillä… Nyt taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat… Ei, se ei ollut vielä Manda", — oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän taas jatkoi:
— "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän tunnustaa, että totuus on… Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli… ja kumpiko puoli on oikea?… Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään…"
— "No ei nyt sotketa", — yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti hänet, selittäen:
— "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias valtakunnassaan… Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena myönnät sen oikeaksi… Eikö niin…"
— "Tietysti…"
— "Mutta sanassa taas sanotaan, että kaikki on Herran… Koko maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin — on Hänen astinlautansa… No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva oli siellä verorahan toisella puolella?… Sille annettavaksi ei Jeesuksen käskyn mukaan jäisi mitään."
Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto riemuitsi: