— "No siinä nyt on sulle 'totuus'… Ei siinä ole muuta kuin
juutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli… Juopas,
Oolavi, sedän terveydeksi!" — lopetti hän, kilistäen lasiansa
Oolavin kanssa.
Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä. Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti, mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä pienenä apuna.
Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:
— "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta… sitä kaikista iloisinta kannikansyrjää… Silloin eivät hampaat poikki paukahda…"
Oolavi naurahti ja pisti väliin:
— "Taitaa olla niinkin!"
Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:
— "No kun sinulle minä, vanha setä, sen sanon, niin se on totta… Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda… Mandapahan on… Kas, kas sitä Mandaa!… Mandan hame on tasan neljäkymmentä yhdeksän senttiä pitkä… Eilen mittasimme… Meitä oli tässä muutamia veljiä koolla", — selitteli hän Oolaville, kuin jotain äärettömän tärkeää.
Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi… Myllyväki ulvoi ihastuksesta… Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi Ounasto:
— "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota esimerkiksi Aatu Harmaja!… Sinä et häntä taida tuntea…"