— "En tunne", — myönsi Oolavi.
— "No ei hänestä ole enää väliäkään… Pitkä roikale semmoinen oli… Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on päätänsä lähempänä taivasta kuin muut… niin paljon muita pitempi näes oli… Ja joi kuin poika… Mutta äkkiä mies rupesi miettimään ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva lipeäkala… Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka…"
Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:
— "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin… Tunnethan sinä Forsmanin
Pekan?"
— "Kyllä!"
— "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin hienoin… no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki tuntevat hänet… Kuka… kuka… kuka siellä nyt tanssii, kun niin… Ah se on numero neljä: Kerttu… Hänellä on numero neljän jalka… Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta…"
— "Ottaako hän mitan?" — kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten tytön tanssia.
— "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä ja sitä varten kysyy numeroa… Pekka on semmoinen hieno mies… Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa kengät tytön jalkaan… Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee jalan kanssa… semmoista pikkuista jalkahyväilyä… Kas!… Kas!… Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin… Katso!… Katso!… Katso tuota, miten heittelee jalkaansa!… Kas!… Kas… Kas!… Onkohan sillä Pekan tuomat kengät jalassa!… Ovat… Ne ovat… Niissä on punainen rusetti…"
Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa: aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin huumaavaa höyryä.
— "Hyvä… hyvä… hyvä!" — kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän: