Ei hän kyllä toivonutkaan, että Pekka Puavalj uskoisi hänen valansa kymmenvuotiaasta, mutta se semmoinen puhetapa oli hänellä nahassa. Ja jouduttaaksensa Pekka Puavalia pois tamman luota, ennen kuin se ehkä suuttuu, iukaisee ja siten pilaa asiat, alkoi hän ynseillä, piippu hampaissa riippuen:
"Jos tuosta siun tammasta kuka sanuu sujauttaasj, jotta sillä on kolomattakymmentä ja siitää ylj ikee, niin se ei tekis ihtiisä valehtelemisen syntiin syypiäks."
Ja niin alkoikin hän kahlata Pekka Puavalin tammaa kohti, touhusi ja morkkaili, samalla kun Viänänenkin suinaili hevosia, pää väärässä, värjötellen vilussa. Pekka Puavalj niisti rukkaiskädellä nenänsä ja kömpi kinoksen halki tammaansa puolustamaan. Hän kohenteli sen länkiä, veti jouhet niiden alta vapaiksi ja puheli kuin tammaa hyvitellen:
"Siinähään se on tamma!… Niin jotta sillä ei oo tuota ikeekää senkään vertoo kuin uasintammalla on jo syntyissään… Ei oo iesj rippikouluikeekään."
Hän oli aivan tyytyväinen itseensä, kun voi näin rehdisti esiytyä jo hevosvaihtajana, jossa toimessa hän itse asiassa oli ensikertalaisia. Ierikkä katsahti nopeasti tamman suuhun ja ilmoitti kuin ivaten:
"Vai rippikouluikee … ruamatun Metusalemilla!"
Hän keskeytti, kääntyi käppyrässä värjöttävään Viänäseen ja vihjaili tälle Pekka Puavalista ynseästi:
"Mutta sitä vuan näkyy olevan imeisii, jotka ilikiväät valehella niinii vakavassa asiissa kuin tässä hevoskaupassa, jossa voi männä jutkahtoo sekä sielu, jotta ihe ruumisii!"
Mutta turhaan. Ei antanut Pekka Puavalj itseänsä säikäyttää. Rauhallisena pyyhki hän lunta laihan tammansa selästä ja puheli kuin itsekseen kehuen:
"Semmoinen Piijuhaan siinä on … niin jotta se ei kehumista kaipoo."