Hän kääntyi nyt Viänäseen. Puhuakseen näet Viänäsen kautta Ierikälle selitteli hän edelliselle:
"Mie en ilikii tässä hevosjkaupassakaan valehella, vuan sanuu sujautan sen totuuven niin ilikoalastomana, jotta se on kuin vastasyntynyt mustilaisen laps."
"Eihään se Luoja oo älynnä antoo tälle Pekka Puavalille sitä valehtelemislahjoo", surkutteli Viänänen hänen kohtaloansa, vahvistaaksensa siten äskeisen väitteen. Eikä siinä oikeastaan liioiteltua ollutkaan, sillä Pekka Puovalin puheissa ei ollut koskaan varsinaista valetta. Niissä oli vain liioittelua, kuten maantapa vaati. Niissä oli hänen omaaitseänsä, viatonta, hyvänsuopaa, mehevää. Hän vahvistikin taas:
"Ka, mitäs se tää oikii asii tarvihtoo koristeluja … kuin mikä vanhapiika rimpsuja ja muita hempsuja, jotka tätä syntistä silimee ilauttoo himauttasivat!"
Ja taas hän koetti olla hevosmies, morkkasi Ierikän tammaa hankurareitiseksi, sanoi semmoisten olevan huonojuoksuisia ja ilmoitti omaansa kehaisten:
"Mutta tää miun Piiju se kun panoo juoksuksikii hyvällä tiellä, niin sen pitää juosta rimpsutella niin kepiijalakasesti ja niin silimee ilauttavasti kuin tään Pieksänmäin pappilan mampselj käyvä rimpsutteloo kirkkotiellä."
Ierikkä oikeastaan tunsi Pekka Puavalin tamman. Hänhän tunsi koko pitäjään hevoset, oli ne tutkinut ja kopeloinut moneen kertaan. Mutta tämä tutkiminen kuului asiaan ja hän oli ammatissansa perusteellinen.
Niinpä hän nyt alkoi kopeloida Pekka Puavalin Piijun vuohisia, puhellen samalla:
"Onkohan niissä monta hevoskuormoo niitä pattija, näissä polovissa!"
Eihän niitä oikeastaan ollut muualla kuin oikean etujalan vuohisessa.