Ja sitä riensi nyt Pekka Puavalj peittämään. Hän nosti kipeän jalan, kopistaaksensa siitä muka pois tieron. Silloinhan ei voisi Ierikkä sitä tunnustella. Hän kopisteli kartulla tieroa ja puheli kuin itsekseen:
"Vai oikein tässä pitäisj olla patit!… Piiju, joka ei oo pattipolovii nähnytkään!"
Eikä hän sitä pattia oikeastaan salannut pettääksensä Ierikkää. Hän peitteli sitä kuten lapsi salattavaansa. Kuuluihan kaikki sekin asiaan. Jos hän näet olisi itse nyt tuon vian ilmaissut, olisi häntä maan käsityskannan mukaan pidetty tuhmana. Ierikkä olisi sille vielä kylillä nauranut, ja menepäs silloin!
Eikä Ierikkäkään tahtonut hänen salaisuuttansa paljastaa. Hänhän ensiksi tiesi sen patin, oli viime vuonna sitä kopeloinutkin, ja hän oli niin todellinen hevosvaihtaja, että hän hyvänahkaisesti soi toisenkin harjoittaa asiaan kuuluvaa pikku vilppiä. Hän nauttikin siitä joskus, kuten oikea urheilija nauttii vertaisensa kilpailijan taidosta, ja usein hän sanoikin aivan oikein, että "ei sitä ihan tuhmoo miestä ilikiikää pettee, ei hevoskaupassakaan". Niinpä hän nytkään ei Pekka Puavalin peittelemää pattijalkaa kopeloinut, vaan äänteli vain ylimalkaan:
"Ka, eihään tuolla nuoita oo järin monta tusinoo … niitä isompii pattija."
Mutta sittenkin! Ei hän malttanut toki olla hienokseltaan huomauttamatta yhdestä Piijun viasta: että se, kuten hän tiesi, oli aitimus. Tietämättömäksi tekeytyen kysyi hän äkkiä:
"No, entäs miten paha tää on aijan ylj piäsemään?… Niin jotta onko tuo niin aitimus, jotta vanklinnassakaan ei kestä, jos ei järkijään rautoin paa?"
Se olisi ollut paha kysymys, jos ei asia olisi koskenut hevoskauppaa.
Mutta nyt selvisi Pekka Puavalj siitäkin eheällä omallatunnolla.
Tapansa mukaan selitteli hän:
"Ka, niinkuin sanoin, niin valehella en osoo, enkä oppiskaan, vaikka kävisin papinkoulun."
Ja sitte hän ilmoitti kaksimielisesti: