"Jos on vuan sillä Piijulla hyvä ruokamua, niin aijan ylj ei siitä pois hyppee, vaikka ei ois aitana muuta kuin kepillä veitty viiva."
Tämä aitimuskohtaus joudutti toki kaupantekoa. Estääksensä Ierikkää siihen kysymykseen syvemmälle tarrautumasta, ilmoitti näet Pekka Puavalj äkkiä:
"Ka, nytpä sie ootii jo tuon tammasj ennättännä liika hyväks valehella… Niin jotta jos paat sata markkoo piällisii, niin antaa häntä siunii suoha kerran tuon kunnollisen Piijun!"
Ierikkä oli aivan selälleen lentää ja huudahti ähmissään:
"Vai piälliset oikein!"
Roimasti löi hän hevostansa kämmenellä lautaseen ja pitkitti rennosti, kehuen:
"Jos oisit tarjonnut sata markkoo sitä väljrahoo, niin sittä tuota jo ilikiis alakoo sen tinkimisen!"
Ja nyt se tinkiminen alkoi. Asiassa kärkkyvä Viänänen oli jo paleltua turraksi. Sarkanutun kaulus pystyssä, kädet hihoihin pistettyinä värjötteli hän pää kallellansa, kauluksen sisään vedettynä, polvet yhdessä, ja koko mies-pahanen käppyrässä aivan. Hän oli niin surkean näköinen kuin olisi siinä pakkaspyryssä seistä törröttänyt jotain rangaistusta kärsimässä. Siksi koki hän jouduttaa kauppaa. Pekka Puavalj läiskytteli rukkaskäsiänsä sivuihinsa ja liikuskella ketterehti lumessa, siten pitäen itseänsä lämpimänä, ja Ierikkä touhusi ja kehui minkä ehti. Tuuli ulisi, lumi tuprusi ja pakkanen pureksi ihan syötävän terävästi. Kumpikin vaati tinkimisen aluksi sata markkaa välirahaa.
Mutta edistyi se asia sittenkin. Nyt oli jo väliraha laskeutunut molemmin puolin kymmeneen markkaan. Ierikkä riuhtasi tammaansa ohjaksista ja ärjäsi sille, niin että tamma hätkähti, ja hän alkoi kerskua:
"Se tamma se kun juosta pyyhkäsöökii, niin virstapahtaitakaan ei ennätä lukii, jos ei oo kaks miestä niistä vuarii pitämässä."