"Ka, eipä niitä jaksa huomata kakskaan miestä tiällä saloteillä, jossa näitä toloppii on niin anj harvassa", älysi Pekka Puavalj tokaista vastaan.
Ja taas tingittiin. Taas kehuttiin. Jo valitteli Viänänen:
"No jos panisitta vaikka huikkokaupaks!… Tässä muuten jo köntistyy imeinen tähän ylettömään kylymään!"
Se edistikin asiaa aimo askeleen. Pekka Puavalj alkoi suostua huikkokauppaan. Hän selitteli:
"Ka, sitähän sitä miekii oon aina ajatellut, jotto oikeus ja kohtuus se pitää olla kaikessa… Niin jotto mie en ilikiiskään toista peijauttookaan… En hevoskaupassakaan ilikiis lähimmäistä pettää, vaikka sais palakinnoks kaikki ne ijäiset ilot ja autuuvet… Ennen ihe häviin kaupassa, ennen kun annan toisen hävitä."
"No, en sitä miekää kehtois tuota toisen omoo viäryyvellä ottoo, vaikka ihe Sana sitä käskis ja vuatis", vannoi Ierikkä touhuissansa, ja Viänänen vahvistaa tokersi:
"Eihään tää Ierikkäkään petä toista iltikseen … iliman muallista etuu!"
Ja niin loppumattomiin, kunnes taas Viänänen kiirehti, ja silloin oli
Pekka Puavalj valmis. Hän ilmoitti äkkiä:
"No, jos kerran ilikiit ottoo näin vanhalta mieheltä Piijun huikkokaupalla, niin ota!"
Hän varustautui jo kättä lyömään, ja nureksi samalla: