"Jos tää nyt yks hevonen mänöö, niin mitäpä hänestä suroo, kun tok siästyy sielu… Ainahan sitä sen verhoks suap sitä ruumiillistakii… Niin jotta lyö kättä ja Viänänen erottaa väljmiehenä!"
Hän oli huomaamattansa innostunut asiaan kuin lapsi — olisi ollut valmis maksamaan välirahojakin, ja kypsä oli jo Ierikkäkin. Asiaan tosin kuului vielä katuminen, lerikkä tekeytyi sen näköiseksi kuin näyttäisi asia hyvin arvelluttavalta. Päätänsä pudistellen päivitteli hän:
"Kyllä tää on nyt vähä arvelluttava asii … luopuu tuommoisesta tammasta."
Miten arvelluttavasti hän osasikaan pudistaa päätänsä! Pekka Puavalin herkässä mielessä alkoi jo kuvastua pahin: että Ierikkä peräytyisi. Hän koetti sitä estää, tavallaan ärsyttävällä kutittelemisella:
"Ka, jos sinuu rupijaa jäniistyttämään, niin…"
Mutta silloin tekeytyi Ierikkä rutoksi ja ilmoitti omaansa jatkaen yhtäkkiä:
"Mutta kun tua on näin purkuilima kerran, niin antaa häntä siun pettee pujauttoo… Suathaan sittä tok kerran istuu kunnon hevosen reessä ja ajoo niin jotta suat tok tuon ruummisrähjäs viijyks piruu pakoon."
Ja hän löi kättä, jotta rojahti, ja käski:
"Eroita, Viänänen, niin jotta lak on täys!"
Ja Viänänen erotti kädet. Hevoset muutettiin toistensa rekien eteen.
Ierikkä valjasti omansa valmiiksi Pekka Puavalin reen eteen, jottei
tamma ehtisi näyttää pahoja tapojansa, ja niin lähdettiin tupaan, jossa
Heleka olikin oivaltanut keittää harjakaiskahvit.