V
Mutta levottomana oli Ieva Liisa puuhaillut sillä aikaa kaivon reunalla. Mairein sanoin rauhoitteli hän hiehopoloista. Se seisoi yhä heinätullo suussa, pää laiskasti kallellansa, kuin ynseänä elämälle, ihmisille ja kaikille, ne kun näkivät hänen olevan vaarassa, eivätkä auttaneet.
"Punikki-rukka! … Ievan oma kulta", surkutteli Ieva Liisa sille.
Ei hievahtanut hieho. Ei katsahtanutkaan. Ei edes heittänyt suustansa heinätulloa. Ei ihme, jos Ieva Liisa hätäytyi, sadatteli Pekka Puavalin ja hoihki: etkö sinä, kuhnus, jo tule!
Mutta ei. Ei tullut mies. Viimein keksi Ieva Liisa hädissänsä keinon, millä pitää hiehoa lämpimänä. Hän varisti ison kattilallisen vettä ja kaatoi sen kaivoon. Arveli, vaimo-parka:
"Kun nyt vesj siellä lämpijää, niin tottapahaan ei tok jiävy!"
Ja alussa se auttoikin. Hieho tunsi veden lämpenevän. Miten hyvältä, suloiselta se tuo haalea vesi nyt tuntuikaan! Aivan jo ilostui mieli. Kiitollisena katsoi se syvyydestänsä ylös Ieva Liisaan ja ynisi kerran laiskasti:
"Y-yyyyyy!"
Se koski Ieva Liisan sydämeen. Heltyneenä rauhoitteli hän, matkien:
"Niin … niin!… Yy … yyy, oma armas!… Auttaa Ieva Punikkiisa.
Auttaa se Ieva Liisa omoosa."