Ja hieho tuntui hänestä nyt omalta lapselta, jota on hoitanut ja kasvattanut … tai niinhän se oli aina ennenkin tuntunut. Nyt se tuntui apua tarvitsevalta lapselta. Hän laskeutui polvillensa kaivon reunalle ja puheli taas:
"Ei oo Ievalla nuoroo, jolla nostoo kultasjtaan kaivosta… Niin!" — muutti hän äänensä maireaksi, "ei oo nuoroo, Punikki-rukka… Niin, Ievan ystävä!"
Niin lohduteltiin ja toivottiin. Hän lupaili:
"Mutta kunhan Pekka Puavalj tuop nuoran, niin sittä nostaa Ieva omasa kaivosta pois… Niin … niin, Ievan kulta!"
Ja taas hän hoihkasi. Ei vastausta. Kaivosta nousi vesihöyryä. Se sakeni pian, tippui sateena hiehon selkään, kasteli sen ja pilasi siten asian. Vaimo alkoi hätäytyä. Hän huusi keskellä pihaa raivoissansa:
"Pekka Puavalj hoi! Etkö sie ala joutuu!… Tahi siut paha perii, kun tulet!"
Hädissänsä ei hän edes tullut ajatelleeksi sitä, että hänen huutonsa ei moisessa ilmassa kuulunut veräjällekään asti. Hiehon selkään alkoi muodostua vaalea huude ja sitte jääkerros. Vaimo menetti malttinsa ja vannoi näyttävänsä, kunhan vain Pekka Puavalj palaa ja hieho saadaan ensin pois kaivosta.
* * * * *
Päätettyänsä hevoskaupat, työntyivät miehet Viänäsen tupaan lumisina. Kohmettuneena puisteli Viänänen lunta vaatteistansa ja ilmoitti eukollensa:
"Ei siellä toillakaan kuule hevosen tirjkellon kilikatusta… Niin siellä tuo Luojan ilima tuulla lasketteloo."