Kukaan ei siihen puheeseen sattunut tarttumaan, sillä kukin oli omissa puuhissansa. Heleka touhusi paistoksinensa, miehet lumiansa puistelivat. Viänänen niisti nenänsä, kopisteli piippuaan pankkoon ja toisteli itsekseen:
"Ei … ei siellä kuulu nyt tirjkellon kilineekään enee!"
Nyt jo heräsi Heleka ja tarttui asiaan, kysyen:
"Vieläkös se on tällä Pekka Puavalilla se puikkulais-vainoolta ostettu helii-iäninen hevosen tirjkello?"
Vastaus oli myöntävä. Heleka pesi kahvikuppeja ja huokaili:
"Siellähään on sekii Puikkulais-vainoo muan povessa… Olj sekii tiällä muan piällä vaeltaissaan sille akalleen niin pahailikinen, jotta ei ollut yön lepuu, ei päivän rauhoo koko akalla."
Niin myönsi Pekka Puavaljkin asian olleen. Ierikkä puolestaan taas arveli:
"Määppä sitä tiijä, jos oisj akassa ihessäänii ollut pirun verta… Se tavallisesti syyvetään aina akanii pahuus tään miehen niskaan."
"No, johan sitä nyt syyvetään!" kivahti Helka oman sukupuolensa puolesta, vei kupit pöydälle ja jatkoi:
"Ikäänkuin ei ois miehissä ihessään pahuutta iliman muuvalta syytämättä!"