Hän aivan vilkastui puuhaillessansa selittämään, soimaillen miessukua:
"Kun on täänii Pieksänmäinj miehillä piällä niin paksu se synninnahka, jotta siitä sais jo ihe pimeyven ruhtinasii ihelleen vahvoo kengänpohja-nahkoo!"
Ja niin sukeutui väittely miesten ja naisten paremmuudesta ja pahemmuudesta. Heleka puolusti sukupuoltansa, miehet omaansa; Pekka Puavalj koetti kulkea keskiväliä, sillä hän ei ollut pikkuasioissa aivan jyrkkä. Puhuttiin yhden ja toisen akan kovuudesta ja lopuksi kysäsi Viänänen Pekka Puavaljilta:
"No, mitenkä tuo siun akka on luonnoltaan?… Ottaako tuo toisinaan ja riitelöö?"
Tyytyväisenä imeksi Pekka Puavalj savuja ja myönteli:
"Ka, onhaan se tainnut toisinaan sitää ilivettä pitee, mutta miteepä vahinkuu hänen riitelemisestään ja puasoomisestaan on, kun mie en siitä kuitenkaan tule tään paremmaks."
"Ka, eihään tuosta silloin oo vahinkuu … kun et sen siitään parane ja muutu", pääsi Viänäseltä. Keskusteltiin aivan tosissaan. Se oli purkusään tavallista elämäntarkastelua. Heleka lämpeni asiansa puolesta ja uhitteli:
"Niinkö hyvii sittä luuletta olevanu jotta että akkoinj parantamista enee tarvihe!"
Hän touhusi tosissaan, miltei jo riitelyäänellä, nuhdellen:
"Mutta kun se synt suop syvämmessä vallan niin sitä puatuu mies akkasakii opetukselle, vaikka ihe ois sen tarpeessa!"