"Onhaan sitä siinä pimeyven valtakunnassa tulta ja valuu niin, jotta ei tarvihe pimeyvessä vaeltoo."
Omituista oli se kaikista, mutta mihinkäpä siitä pääsi.
* * * * *
Mutta vieläkin osui pikkuinen tiukukello lähtökohdaksi uuteen asiaan.
Juotiin näet harjakaiskahvia. Siinä oli syntynyt tovin vaitiolo. Kukin hörppi kahviansa ja oli tyytyväinen. Äänettömyyden keskeytti taas Viänänen. Hän pani kahvikuppinsa pöydälle ja arveli, kuten konsanaan jotain äskeistä asiaa muistellen:
"Vai siltä Puikkulais-vainoolta sie, Pekka Puavalj, ostit sen tirjkellon!"
"Ka, siltä", myönnettiin tietysti. Viänänen ruopi lonkkaansa, ryhtyi panemaan tupakkaa ja muisti nyt, piipustansa asiaan johtuen:
"Se Puikkulais-vainoo se muuten olj kuulu piippuvaihtaja… Tiällä ajallisuuvessa vaeltaissaan, tarkotan."
Niin alettiin lähestyä sitä asiaa, joka oli Pekka Puavalin sydäntä lähinnä. Hän katsahti Ierikän piippuun. Miten retvakka, notkea olikaan sen letku! Se oli ihan uutta punaista sahviaania, ja poimut olivat ylettömän säännölliset ja sirot. Onneksi sattui Viänänen vielä lisäämään:
"Sie sitä, Pekka Puavalj, et oo tainnut näissä piippukaupoissa autuuttasj vielä myyvä?"