Oli Pekka Puavalj useita kertoja vaihtanut piippua, mutta häntä oli silloin aina petetty, eikä hän nyt tahtonut sitä ilmaista, sillä sehän olisi voinut vahingoittaa kauppaa. Ierikkä olisi luullut hänet kovin halukkaaksi ja kiskonut. Siksipä hän kiertelikin:
"Ka, eipä sitä… Ja mitäs tää hyvä vaihtain paraneiskaan!" Ja hän muljautti taas samalla salavihkaa Ierikän piippuun.
Vaikea oli nytkin päästä alkuun. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin, soudettiin jos huovattiinkin. Päästiin toki niin likelle asian ydintä, että Pekka Puavalj näön vuoksi ja kauppansa eduksi vastusteli:
"Ka, eipä miusta oikiistaan oo kaupantekiiks."
Hän imasi savut ja selitti syynkin:
"Kaupassa pitäsj toista aina pettee jymäyttee, ja miulla kun on tää rehellisyys jo veressä ihan perjsyntinä, niin se ei tuo luonto anna pettee."
Samaa vakuutti Ierikkäkin, ja taas kierreltiin. Päästiin askel eteenpäin, mutta taas väitti Pekka Puavalj:
"Ja toisekseen, kun tää on miulla niin hyvä piippu, jotta ei sitä sen parempoo tupakkamyöpelii oo kaikissa herraspaikoissakaan … niin jotta mitäpä tää just vaihtain paranoo!"
"Onhaan siulla hyvä luuvarspiippu", myöntää äännähti Viänänen, mutta huomautti samalla, asiaa edistääksensä:
"Mutta tällä Ierikällä on sen sijaan lankvars."