Niin. Siinäpä se. Mieli sitä teki, hiljakseen, mutta sitä varmemmin.
Vielä hän esteli hetkisen, mutta sitte jo myönnytteli:
"Vaikka mitäpäs tuosta siks toisekseen suris, jos niinkun kaupakskii sattusj tulemaan!"
Ja niin päästiin varsinaiseen alkuun. Tarkasteltiin jo piippuja. Pekka Puavalj puhalsi Ierikän piippuun niin että posket olivat pullollansa ja morkkaili:
"Ahashenkinen se on… Niin on tuo hikreikä ahas ja tukossa kun tään syntisen autuuven tie."
"Ka, eipä se oo paljo seleväreikäsemp kuin tääkään siun piippu", moitti
Ierikkä vuorostansa hänen piippuansa.
Mutta miten pehmeältä ja notkealta tuntuikaan Pekka Puavalista tuo letkuvarsi, nyt kun hän sitä käsissänsä piteli ja taivutteli! Hänen mielitekonsa kehittyi herttaisimmillensa. Mutta hän yritti toki olla mies, jota ei petetä, mies, joka ymmärtää miehen asiat. Hän kehua väännätteli omaa piippuansa, tai luuvarsipiippua yleensä ja arvosteli letkuvartta:
"Ne ovat yleesä nämä lankvarret ronkelisii… Kun vuan vähäkää polttaa, niin jo rupijaa kerääntymään sitä hikii savureikään ja kohta haisoo koko vars piipun ihvelle… Piipun, piipun ihvelle haisoo koko myöpelj!" lopetti hän siivota tuherrellen piestikalla piipunperää ja kun Ierikkä kehui letkuvarren retvakkuutta, sen notkeutta, vänkäsi hän vastaan, väittäen:
"Ka, miteepäs hyvee siitä on tässä tupakan poltossa siitä paljaasta varren viäntymisestä… Ihe savuhaan se on siinä se piäasii."
Ja taas hän tuhraili, piipunvartta puhdistellen ja letkuvartta piippua soimaillen, ja kun Viänänen siihen huomautti, että savuahan sitä tulee letkuvarrestakin, tenäsi hän tuhertaessansa:
"Ka, eropa sillä on savullakii, jos se tuloo puhtaasta luuvarresta, tahi siitä ihvisen langin läp."