"Oonhan se!"
"O-on… Siinä tarvihtoo jo olla hotuu, kun on niin isot lumläjätii siellä, jotta niistä nijatoksista räkkevää tätä lunta antoo joka talavi tänne muan piälle liikenemäänii asti."
Hän alkoi selitellä sitä kuvaa, mikä hänellä oli tavallaan — ajoittain — taivaasta. Kaikki se hyvä, mitä hän, köyhä, ei ollut saanut maailmassa, se tuntui odottavan häntä taivaassa. Se oli luonnollinen, vaistomainen käsitys. Hänellä oli tosin tämän näennäisesti aivan maallisen taivaskäsitteen alla ja pohjana toinenkin, oikea, henkevä käsite siitä, mutta sitähän ei hän, jonka ajatukset olivat alati pakosta olleet kiinnitetyt maahan, osannut selittää muutoin kuin maallisin kuvin ja käsittein. Lisäksi oli hän ikänsä hoitanut peltotilkkujansa kuin lastansa. Eläimet olivat hänelle usein suurten vaivojen tulos. Hänelle oli siis se sadoin verroin kalliimpaa kuin jollekulle muulle kaikki se, muodossa tai toisessa korkea, josta puhuminen on usein tuottanut puhujalle niin paljon maallista hyvää, ettei hän enää itse asiassa taivaallisesta välittäisikään muuksi kuin puhuttavaksensa. Pekka Puavalj jo innostui ja toisteli tammaansa ohjaksista nykien:
"On … on siinä hotuu … siellä yläällä, kun tätää lunta on siellä näin rutosti."
"Pitäähään siinä silloin olla tavaran pitopaikkoo", tokasi Ierikkä.
Toinen siitä lämpeni selittelemään:
"Ois sitä siellä antoo tälle köyhällenii hyvän mökin muat ihan verosta vapaana, niin jotta ei tarvihteisj näihen rikkaihen päivätöillä rehmee ja kallista työaikkoosa vuan siellä kuluttoo!"
Siinä oli muotona köyhän elämän kultaista leikkiä. Oikea ajatus oli syvällä sanojen sisällä, ja sen osasivat niistä hoksata ainoastaan he itse, joilla tämä leikkisä puhetapa oli veressä, isien perintönä. Toinen myönnytteli, piippu ikenissä, reessänsä pönäkkänä seisten. Puhelu jatkui, ja mieli jo ikäänkuin alkoi yletä, alkoi herätä tiedoton mieliteko. Pekka Puavalj järkeili, innostui kuin hyvä lapsi ja kuin itseänsä ja Ierikkääkin lohdutellakseen miltei kehasten sanoi hän:
"Mutta tottapahaan sittä nähään, kun henk kerran riuhtautuu tästä syntisestä ruumiista ja suap siivet ja lentää sinne korkeuteen, jossa sittä alakaa pitee sitä ijäistä iluu… No, tamma! Tuosta suat ohjaksen pohjukkoo pakaroillesj, jotta et jättäävy jälelle!" käänsi hän äkkiä puheen, räpsäytti tammaansa, mietiksi hetkisen ja meni taas pääasiaansa:
"Ja tottapa sitä onkii sittä tuota muata annettu niin papinnäpiltä tänne mualimaan, jotta se tuo henk osois ikävöijä kituuttoo sinne, josta se tää lum tuloo."
"Ka, mitees muuta piruu vasten sitä ois niin itkiin tänne annettu", huuteli siihen Ierikkä myöntyvästi ja selitteli vielä: