Hän pakeni nyt kuoppaansa, saunaan, kuin vainottu peto. Tuntikauden oli hän jo siellä istunut ja miettinyt sekavaa elämäänsä, ja vasta silloin oli hän selvinnyt niin paljon että epäili:
"Tokkohan se tuo ajatus enää pääseekään siihen entiseen selkeyteensä ja kirkkauteensa!"
Koetti hän pinnistää kaikki ajatuskykynsä, että se selkeneisi, mutta epäselvältä näytti kaikki. Hän valitti:
"Kyllä se kun tuo akka oikein sydäntyy, niin pimittyy siinä selkeänkin miehen ajatus."
Mutta viimein selkeni ajatusvoima sen verran että hän tajusi asemansa vaikeuden. Käsi tahtoi nousta korvalliselle. Pirhonen ja Luikurinen ja koko maailma sekottui yhteen ja näytti nousevan häntä vastaan. Hän murisi:
"Kyllä kun tämä paha maailma ottaa ihmisen ryllätäksensä, niin eivät siinä muokissa köyhän luut ruhjoutumatta kestä!"
Ja hän kuvitteli olevansa koko maailman vainooma ja varustautui puolustautumaan. Hän painautui kuoppaansa kuin ahdistettu peto luolaansa, muisti Pirhosen kertomuksen karhusta ja kuopasta ja vannoi:
"Mutta nyt tulkoon vaikka koko maailma yhtenä karhuna, niin terävällä heinähangolla minä sitä tuosta kuopan suulta turpaan suhautan ja häntää myöten pitää pään puheta!"
Hän tunsi olevansa yksin jätetty, hylätty. Sitä miettiessänsä hän päivitteli:
"Kun vielä akan ja pereen vierottivat paholaiset minusta… Ihan täydelliseen pakanuuden pimeyteen ja yksinäisyyteen sulkivat hylyt minut!"