Nyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään puolet porsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti puolustukseksensa:
"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta kolmantena vuotena!… Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille sioille."
Varmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan hengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen hiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.
Eräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin erääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa onkin pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli käräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.
XII
Oli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja oli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa. Ja taas ilmestyi uusia kärajäaiheita.
Kerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja yksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen Jumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille haukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä naurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja kahden viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan haukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta ennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se kiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa toisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.
Mutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet pimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit taistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty jo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut. Mutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt sulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä talvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.
Kaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin karhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli väsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:
"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin karjusika ja päivät saa täällä myllertää!"