Kotvan mietittyänsä hän heltyi:
"Ja tuo Pirttipohjan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa päivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi Jumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana ja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi taas Jumppanen sille ihanuudelle."
Hän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa kanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään sisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia. Sadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja kärsimys lisääntyi.
Eräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo ajatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:
"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten haluaisi?"
Viisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän päätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne livahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:
"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa… Se näet oli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa… ja se Ököhän olikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven aita!"
Hän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:
"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se olikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin viinaan!"
Moinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti: