Mutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan lehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen ja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho, että tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi Pirhosen Liisalle:
"Tule h—tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myöten
Koistisen nauriskuopan kautta pakoon!"
Liisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini, Jumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he juosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:
"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin näytän minä sille!"
Alkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää Mansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin kiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat ja vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui juostessansa Mansikin turvaksi:
"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen kuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!"
Hengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi karjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki suojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi läävään ja riiteli:
"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!"
Pirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki kädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun palata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella petäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.
Muurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se kuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen painui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi veisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.