"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!" kehotti hän tehtävänsä lomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa hyrräsi.
Niin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli vielä yleinen naapurisopu kypsymättä.
Mutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa tavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa aihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta kiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat kirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.
Vähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät jo niin likitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset, erosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään virsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.
Kauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin tarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten. Aita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen Jumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja alkoi kyntää.
He olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako vaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että täytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen sijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:
"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!… Kaurahan siinä ennättää ripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!"
Jumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan sanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän tammallensa ja ärjäsi:
"Etkö komppuroi siinä vaolla!"
Kohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen muodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen tamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon kiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää sietänyt, vaan rupesi potkimaan.