Viimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa, ärjäsi sille ja laski syömään.
Hän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan. Kylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja mietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen kylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.
Lauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän huomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo hyvitteli ruunaansa:
"So, ruuna! So, so!… Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä hanttuuttaa!"
"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!" hyvitteli Jumppanenkin hevostansa.
Mutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava. Karhun mörinä kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon vallassa. Ei kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä yksimielisyyteen.
Entistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat siitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä siihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää tautiansa, sanoen sen olevan veressä.
Suso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut, ei tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi. Jumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta selityksellä:
"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin kuppuutuksesta!"
Sillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa: