"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?"
"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun häntä tonkii!" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla toki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:
"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat pahat puolensa."
* * * * *
Kirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli varis ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina nurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.
Miehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen kömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa miten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa ja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia miettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti selkänsä takana istuvalle Pirhoselle:
"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!"
Silloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta rehellisellä mielellä hän innostui:
"On se kaunista!"
Molempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei kumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun miehet nauttivat maan ihanuudesta.