Siitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille haukkumanimen, ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on Pirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä olikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen katkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:
"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä höyhenelläkään sukaista!"
Hän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt tuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen, oli kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin että tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman riuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies kotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!
Tyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa, muistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia, ja päätteli:
"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja saanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on kuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee täältä pois, niin kuin punikkikin."
Mutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan kartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena muisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:
"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!… Abrahamiin asti minä en itse pääse… niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta Jaakoppiin asti minä ennätän!"
Se tuntuikin riittävän. Hän järkeili:
"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään varsinainen Israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta lähti suuremmassa määrässä lisääntymään!"
Hän lopetti mietteensä sanoen: "Siinäpä se sitte onkin koko tämä
Jumppasen sukupuu ja Jessen juuri!"