Pirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi hän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja varustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti. Sitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista jauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa ja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:
"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään kotiin!" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian lopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko. Leena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi hän selittää riitelemällä:
"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!… Viisikymmentä penniä määräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi."
Talon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun talon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan lisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan puutteessa asiaa painaaksensa:
"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!"
Antti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena tarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden varustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui juoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi punonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen tinkimisaikeet. Hän alkoi:
"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae kotiinsa!"
Pirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus.
Aluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen Antti
Pinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksi
kehottaen:
"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!"
"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin", valehteli siihen Pinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja yltyi toraillen muka itseksensä: