Enempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen puuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin voimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä myöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä ähkinää.
Pölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että ryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:
"Etkö sinä pahennus halkea!"
Ja pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet istahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein ilmotti Jumppanen:
"Nyt se on kahtena palana!"
He panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään karhun kierrospaikoille.
* * * * *
He olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa. Mitä likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin myönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.
Mutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun kerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla hirven. Sen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää tappopaikalle, Itkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei joutuisi sala-ammunnasta kiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä aterioimaan. Nälkäisinä rääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä. Kylmä vihmasade ja seudun autius, sekä Itkukallion läheisyys täydensivät kuvan yleistä kolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä varustauduttava, sillä molemmat olivat varmat että näreikössä metelöi Itkukallion piru.
Mutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista.
Astuntansa toki hiljensivät.