"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa", myönsi Jumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä etemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.
Jumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat jo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät jatkamaan kierrostansa.
V
Tänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen olevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä ollut kepeä toisenkaan miehen mieli.
Puolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta. Jo alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt löysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:
"Tämä on vielä ihan tuoretta… Kun ei liene viime yönä tehtyä!"
Se oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa ja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:
"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt."
Kotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun hihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:
"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!"