"Ja minun saunankarsinani viheriöitsee ijankaikkisesti kuin Libanonin maan nurmi; siellä laskevat kuninkaan pienet tytöt häränpyllyä ja pojat tappelevat keskenänsä ja… Kuule vielä Kaisa: ruoka ja nälkä ei pidä minun majastani loppumaan hamaan ijankaikkisuuteen asti. Kenen silloin kannattaa tuhmuutta tehdä, jos ei Jumppasen Ollin!… Ja jos minä tämän Mikko Pirhosen kanssa vähän joskus kompastunkin, niin omaan maahan minä lankean! Kestää sen kamara, kun siitä taas ponnistaa noustaksensa ja kun pääsee pystyyn, niin mieltä vaan himasee tuo maan ihanuus, niin että sitä taas lähtee uuteen vauhtiin kuin nuori ori, joka hirnahtaa ja potkasee pyllyään ja viuhauttaa häntäänsä, kun on päässyt tallista irti, ja riemastuu kukkaisesta nurmesta ja porhaltaa sinne, että sieramet vaan pärähtävät: prtuu!… Tuo, Kaisa, viinaa, eläkä mukise!"
* * * * *
Mutta Kaisaa alkoi viinan meno jo harmittaa, kun ei maksustakaan ollut puhetta. Hän jo kiukutteli:
"Millä häntä päässee taas talven yli, kun viinatkin menevät ihan noinka-tuonansa!"
Jumppanen ymmärsi sen ja kerskui:
"Elä napise, Kaisa, vaan ole oikea ristitty! Jumppanen maksaa ja sillä on millä maksaa!"
"Onhan sinulla!… Yksi ainoa lehmän kanttura on koko mökissä… Eikä akallakaan ole eheää hametta päällä!" vihotteli Kaisa. Se nosti Jumppasen luontoa. Hän ylpeili:
"Elä sano niin, Kaisa! Entäs karhut! Kolme karhua on Jumppasella ja Pirhosella kierroksessa. On silloin millä yhdet viinat maksaa! Ja jos on akan hameessa reikä, niin se on vaan sitä varten että olisi mihin panna paikkatilkut paikaksi. Sillä risaisia vaatteita ja paikkatilkkuja pitää Jumppasen majassa yltäkyllin olemaan!… Kuule Pirhonen! Ostetaanko koko tuo viinapuolikko ja juodaan ja juotetaan itse paholainenkin humalaan!"
Kauvan ei tarvinnutkaan Pirhosta houkutella, kun jo yhdessä alkoivat tinkiä viinapuolikon hinnasta. Miehet olisivat luovuttaneet sen kolmen karhun tuoreesta nahasta, mutta Kaisa äkäili tinkimispuuhissa:
"Kukahan noita parkitsemattomia nahkoja huolii… Menee vielä toiset viinat karvarille!"