"Pätii sen Luikurisen akan elääkin, kun Pirhonen alkaa sille salaa kantaa hyvyyttä ja rikkautta… Pennut! Sukkelaan siitä hattu päähän ja pois koko tästä pahuuden pesästä!"
Ja hän alkoi viskoa omiansa niskasta pitäen ulos ovesta ja työntyi itse viimeisenä niiden jälestä.
* * * * *
Koko päivän oli Mikko Pirhonen hakannut tervaksia, Häntä painosti ja vaivasi se miten salata tai selittää Liisalle Itkukalliolta johtunut onnettomuus: karhun nahkojen, jopa vasikan meno. Koko tämän väliajan oli hän punonut juonta, millä peittää asia, tai selittää se. Ainoa lohdutus oli hänellä se, että ei toki tarvinnut Koljosta rikastuttaa.
Nyt olikin hän päättänyt juonensa. Hän puheli:
"Poltan tavallista suuremman tervahaudan, niin että tulee kahta tynnöriä enemmän kuin tavallisesti, enkä niistä liioista puhu Liisalle mitään, vaan myön salavihkaa syystalvella ja ostan vieraan vasikan oman sijaan."
Ja kaksin voimin teki hän työtä saadaksensa kylliksi tervaksia. Väsyneenä palasi hän mökillensä ja päätti oitis ryhtyä hiljakseen valmistamaan Liisan mieltä, että ei vaan nousisi äkkipikaista toraa.
Kun hän tuli kotiin, istuivat kaikki lapset rivissä pöydän takana ja supisivat aapisesta. Mikkoa se oudostutti. Ääneti poltteli hän kotvasen piippuansa ja ihmetteli, miksi Liisa kehräsi nyt selin häneen.
Mutta kun ei sen pahempaa kuulunut, alkoi hän valmistaa asiaa. Hän murahti:
"Ei tästä Mustikin vasikasta taida tulla emäänsä… hyvälypsyinen tarkotan."