"Johan sitä on yli kolmenkymmenen", myönsi vieras surullisena. Mökin väkeä säälitti hänen kohtalonsa, ja pitkän ajan kuluttua ei Tuunaisen eukko voinut olla hiljaa säälittelemättä:
"Saapihan se tämä köyhä ihminen kaikkea nähdä ja kärsiä, kun joutuu huonoon kelkkaan!"
Liisa arvasi mistä se sääli johtui. Ei hän jaksanut mitään siihen sanoa. Tuunainenkin heltyi ja päivitteli hiljaa:
"Seköhän villinneekin nykyään jo vanhat akalliset miehetkin verkkoonsa!"
Siihen loppui puhelu. Ei tehnyt mieli koskea onnettoman vaimon suruun sen enempää. Pois lähtiessänsä vaan valitti Liisa surullisena:
"Sillehän se Luikurisen akalle aikoo viedä viimeisen vasikankin."
Kaikki huokasivat silloin raskaasti.
* * * * *
Myöhään maatamenon aikana palasi Liisa mökillensä. Ääneti nouti hän alusolet eteisestä, teki vuoteen ja latoi lapset pehkuille. Pirhosta painosti. Hän kävi ulkona tarkastamassa Otavan kulkua, ja kun Liisa jo oli kyykähtänyt olille, istui hän vielä kotvasen paitahihasillansa ja tupakoi.
Viimein laskeutui hänkin kyljellensä olkivuoteen reunalle, Liisan selän taakse, selin Liisaan. Mutta tuskin oli hän siihen asettunut, kun Liisa tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä selkään ja ärähti: