Se yö oli raskas molemmille. Pirhonen koki miettiä syytä, joka oli vaimon mielen mustentanut, mutta ei sitä löytänyt. Ei tullut unikaan silmiin koko yönä. Ja aamulla oli elämä yhtä pimeä. Oli jo työhön lähtöaika ja hän tiedusti:
"Joko sinä paikkasit ne housut?"
Pitkän ajan kuluttua vastasi vaimo:
"Paikuuttaisit ne Luikurisen akalla… Kun se muutenkin on niin makea ja imelä!"
Äänettömänä raapi mies korvallistansa ja sanattomana lähti hän tervasmaallensa. Mennessänsä mietti hän:
"No siitä vasikastakohan tuo nyt otti ja mustensi mielensä?"
Muuta järkisyytä hän ei löytänyt. Hän alkoi etsiä onnettomuuden juurta. Kauvan laski hän retkeänsä ja jo pääsi siihen asti jolloin Jumppanen osti karhun nahkoilla viinatynnyrin. Silloin hän päivitteli:
"Eihän sitä olisi tullut koko asiaa, jos ei se Jumppanen olisi villiintynyt semmoista kauppaa tekemään! Voi tuo lemmon jätkä, minkä kaupan teki!"
Mutta nyt sattui hän saamaan valaistusta asiaan: Tien varrella näreikössä osui Tuunainen hakkaamaan pikkunäreitä ja tervehti Pirhosta sanoilla:
"Luikurisen akka kärtti tekemään maitopyttyjä, niin pitää tuosta hakata ropsia näitä vannenäreitä!"