Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa tyynenä ja puheli nyt:
"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi:
"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi:
"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän jatkoi:
"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta jos on, niin asettuu."
Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi:
"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna, mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos tiukka tulee… Pakosta, ei muuten."
"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti:
"Vaikka se on karua ja korutonta… Herran apu, niin ota siihen vain ajallasi turva… Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen puhua, jatkaa:
"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään… Sinä sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän käsillänsä ja ilmoitti: