"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi ja se tuli… Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne etäiset ajat ja jatkoi:
"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman ja hän vannoi:
"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä en siitä järky."
Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut, niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen:
"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on myöhä!"
Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä, lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö.
* * * * *
Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan. Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä.
"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa.
"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta, keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt.