"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan lisäili:
"Olisit sinä nuoremmankin saanut."
Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa, jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun, nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki, kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla.
* * * * *
Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa. Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään muuta ollutkaan.
Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias vouti. Hän jo lisäsi:
"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan."
Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi:
"Saahan sitä koettaa."
Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa toisti: