"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin piiska minun selkääni voitaa."
Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan.
"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä.
Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen, sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan, olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui ikiryteikön oudon pimeyden läpi.
Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä ja toista, sanellen:
"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako? Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta e-hah!"
Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti.
"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi:
"Se on kiperä… Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi:
"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili: