"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa:
"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? — kysyy laki. Ja jos vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa — tuomitsee laki. Sillä se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana:
"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko."
Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi aivan surullisena:
"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja tärvelivät… Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät", tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista.
Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti:
"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi:
"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi:
"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut, saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty lujista puista, eikä Turman Rouni päly."
Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt, että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli: