"Niin… Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen pellavan valkea haiven.
"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella, mutta keskeytti siihen, lisäten vain:
"Mutta mitäpä niistä…"
Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken. Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö, eikä uneta. Vaiettiin.
"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu, ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän, oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen kuiskaus, hyvin paljolta hänelle.
"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi jatkoi:
"Minä vain muutoin… Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä, joiden luona tekisi mieli olla."
Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki, jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat:
Minä rakastan sinua.