Vieri viesti kautta maan.
Vieri, vieri, viesti vaan.
Et sa tuo iloja minulle.
Kun tähän keväiseen aikaan lähestyi Tierin taloa, näki jo tien viime polvessa talon kuperan toukopellon kummun kohoavan vihantana kupuna talon matalan tuvan yli, sen vihertäväksi taustaksi, taustaksi, jonka tuvan harmaa viirinsalko jakoi milteipä tarkasti kahtia. Tuvan päätyakkunan peitti miltei kokonaan tuuhea, vanha pihlaja, jonka pehmeä latvus oli levittäytynyt yli kaikkien määrien.
Siellä Tieran tuvassa istuksi nyt vanha Taira ja siellä hän sai ensimäiset vihit siitä, että hänen ainoa tyttärensä Viemi vielä eli. Eivät ne sitä ihan varmasti tienneet, mutta tiesiväthän toki kertoilla, että siellä ja siellä oli elänyt semmoinen ja semmoinen tyttönen, joka oli sota-aikoina kulkenut sieltä ja sieltä ja jonka kadonneesta äidistä oltiin tietävinään sitä ja sitä — kaikkea semmoista, joka soveltui Tairaan ja hänen tyttäreensä Viemiin. Ei hän jaksanut sitä kyllä todeksi uskoa, vaan vakuutti:
"Mutta riennän kuitenkin. Jälkiä riennän. En usko, mutta riennän."
Ja hän riensi. Tänne, näitä hänelle vielä hyvin etäisiä maita kohti ne jäljet johtivat, samoin kuin Vieronkin jäljet, vaikka ne risteilivät, kulkivat hajalla toisistansa.
"Johan en rientäisi! Riennän, riennän", toisteli hän yksin erämaiden teitä lynkytellessänsä. Hän tunsi aivan nuortuvansa. Hänelle oli alkanut etäinen kevät, ei läheltä, vaan jostain hyvin kaukaa, sieltä, jossa kevät ei ole entinen iloisten pääskysten kevät, vaan jossa kumottavat vieraat tuvat ja vieraat veräjät, eikä kukaan tiedä, että siellä on se, joka on hänelle maailmassa kaikki ja kylliksi kaikesta. Hän riensi, häipyi jäljiltä, löysi ne taas uudelleen ja taas häipyi. Hän tuntui häipyneen niiltä jäljiltä nyt kokonaan.
Mutta sitä ahkerammin hän nyt etsi, sitä kiihkeämmin toivoi. Tienvarsien karut jäkälät ja ujot kastikaiset ne vain kuulivat hänen ainaisen yksinäisen hokemansa: "Rien-nän, rien-nän. Johan en!"
* * * * *
Ja nyt alkoivat Luikissa ilmestyä niiden pelätyiden tapahtumien ensi oireet. Tieto siitä, että Turman voimakas Rouni yhtyy heihin, oli virittänyt valkeaa. Alustalaiset ja ne, joiden maat aiottiin nielaista, olivat yhtyneet. Alustalaiset jo niskoittelivat yhä ja yhä rohkeammin. Sitä mukaa koveni myös kuri. Piiska alkoi vingahdella.
Mutta se oli vain uusi puhallus liekkeihin, jotka jo salassa roihahtelivat. Kiihkoisimmat suunnittelivat jo omia tekojansa erilleen muista, jouduttautuivat muiden edelle. Heidän joukossansa oli Laukon Juha ensimäisiä ja hän tiesi muille luvata: