"Kyllä Rouni. Tu-lee!"
Rouni se oli hänenkin suurin voimansa. Aivan itsestään oli Rounista tullut koko asian henki. Se aavistettiin kartanossakin. Juha innostui, uhmaili:
"Ja luuletteko, että siinä on surku! E-hoh! Vääjätä siinä vain täytyy.
Täy-tyy!"
Tarvittiin nyt vain pieni puhallus, että kipinä olisi ilmitulessa.
* * * * *
Nyt on sunnuntai. Riekin talossa oli ne puuhatut seurat. Viemikin oli siellä. Mainu oli alkanut kärttää mukaansa ja sitten oli Rouni sanonut:
"Tee nyt oman mielesi mukaan!"
Ja hän oli tullut, ei erin halusta, vaan tullakseen vain. Oli jo sunnuntain iltapäivä. Riekin tuvan turvekatto kohosi pystyssä ison koivun varjossa, aivan sen oksien alla. Jokunen vihreä ruoho vihannoi siinä kellahtavaksi kuivaneen vanhan turveheinän seassa, ja heloitti siinä joku eksynyt kukkanenkin, vaatimaton kuin pieni punainen silmä. Ei siellä erin paljon väkeä ollut, mutta se mikä oli, oli hartaista hartainta, Mainu saarnaili raamatun sanoista: "Mutta hillitse sinä häntä — veljeäsi." Hän puhui.
"Mutta se pahin veli on meissä itsessämme. Kussakin meissä. Sitä haikailet, sitä veljeä, sieltä, tuolta. Mutta se on itsessä. Minussa minä, sinussa sinä. Hillitse vain sitä." Hänen puheensa oli korutonta kuin tuvan orressa karsta. Hän selitteli, että kaikki on hillittävä Herran armolla ja avulla.
"Oma apu pettää. Pet-tää", vakuutti ja todisti: