* * * * *
Oli jo myöhäinen, yö. Mainu ja Viemi olivat viipyneet ensin talossa, sitten matkalla. Rouni valvoi kuin heidän tuloansa odotellen ja istuksi yksinään tupansa rapulla. Vähäinen kaste heräili jo pihan ja pientarien nurmissa. Viero, miten lie tullut siihen pihalle, luo oleilemaan. Mieli painoi puheisille sen kanssa. Hän tiesi Vieron kohtaloista vain sen, että hän oli sota-ajan orpoja, yksi hyvin monesta.
Niistä kohtaloista hän nyt puheli ja kyseli. Kuultuansa, että Vierolla ei ole mitään tietoa vanhemmistansa, hän heltyi sille, ja kaikelle yleensä ja puheli:
"Ne ovat nämä ihmiskohtalot moisia. Luulet yhtäänne kulkevasi, mutta suunta onkin muu."
Hän johtui muistelemaan niitä omia monia kohtaloltansa ja mieli sen murtamana jatkoi:
"Minullakin kyllä täällä aikonaan… Oli lapsia useitakin, mutta tyhjätpä nuo ovat nyt niiden sijat." Kaikki oli vain hajonnut kuin savu äänettömään yöhön yksinäisestä kodasta. Aamulla oli vain ollut kota tyhjä, hän yksin, yökin niine savuinensa mennyttä. Hän tuntui masentuvan.
"Ja äidin sitten korjasi sota", jatkoi hän. Mieleen palasivat taas kaikki kadonneet, äiti ja jokainen lapsi. Hän muisti ne jokaisen eriksensä ja lisäsi:
"Kun niistä lapsistakin olisi yksikään liiennyt… ja säästynyt tähän avuksi ja tueksi, niin toistahan tässä olisi talossa homma." Viero vaikeni. Häneen oli alkanut tarttua jotain tämän kummallisen talon oudosta salaisuudesta, siitä kohtalon tunnusta, joka tuntui miltei kaikessa: kissassa, joka kivijalan kolosta syöksähti ylös seinää myöten navahtaen lintusta sieppaamaan ja kapusi sitten ullakon aukkoon yksin kököttämään, metsätalon eristetyssä elämässä, sen yksinäisen pihan oloissa, pihalinnuissa ja ihmisten mielialassa ja veljeksien välisessä eroavaisuudessa ja kaikessa. Hän heltyi sille kaikelle, kohtaloille yleensä ja puheli vastaukseksi:
"Ka se on niin. Mutta minkäpä sille voi."
Ja kun Rouni vaikeni, niin hän lisäsi: "Kutakin vie tiensä. Niin että siinä ei valita vara."